It feels like forever since you've been gone

Jes perjantaiperjantaiperjantai! Ja tää on vielä kiva perjantai, koska edessä on yllätysten viikonloppu! Paavolla on jotain tarkkaan vartioituja suunnitelmia mun varalle, ja oon yrittänyt siltä onkia vihjeitä mutta mitään ei oo selvinny. Tänää vihdoin pääsen tästä KESÄKUUSTA asti vaivanneesta piinasta. 

Työharjoittelu alko maanantaina, ja ihan hyvin oon viihtynyt. Päivät on menny aika nopeesti, vaikka tekemistä ei ihan hirveesti oo ollu. Kaikkee pientä puuhaa aina välillä, loppuajan oon sitte surffaillu netissä, ainaki on uutisotsikot hyvin hallussa jossei muuta. Ens viikon maanantaina suurin osa ihmisistä tulee takas lomilta joten sitten ehkä päästään semmoseen normaaliin arkeen kiinni täällä ja mä saan lisää tekemistä.

Ihanaa olla omassa kodissa taas, vaikka se onkin helposti sotkeentuva (voi myös johtua musta) ja minikeittiössä tiskatessani onnistun lähes aina aiheuttamaan melkosen tulvan pitkin lattiaa. Tyhjät matkalaukut muistuttaa siitä, että oon tosiaan ollut Suomessa vasta kaksi viikkoa vaikka aika tuntuu pidemmältä. Se että on vasta kuun 6. päivä onnistu hämmästyttämään mua tänään jo kahteen otteeseen. 

Oon tavannut kavereita ja se on ollut paras osa koko kotiin tulemista. Lahtea kaupunkina en oo ikävöiny kyllä yhtään, vaikka tänään kävellessäni keskustaan töihin sen 15 minuuttia kävi mielessä että kaupungin pienuus on välillä ihan hyvä asia. Muistelin kauhulla sitä kuinka toissakesänä menin joka aamu Tapiolasta Selloon töihin joko 7.15 tai 7.45 alkavaan vuoroon, pyöräillen ensin Tapiolaan ja sieltä otin sitten bussin, mikä tarkoitti sitä että heräilin viimeistään kuuden aikaan. Kesällä. Joka päivä. HYI. Nyt sentään herään vaan joulukuun loppuun asti joka arkipäivä 6.30. Olin alkuviikon ihan kuollut sekä töissä että töiden jälkeen, ja kunnioitus vanhempiani kohtaan kasvoi taas, kun ne on jaksanu työpäivän jälkeen tehdä ruokaa ja viedä lapsia johonki ja ties mitä. Maanantaina mä en kyenny kun syömään ja torkkumaan loppuillan. Ehkä se kuitenki helpottuu ajan kanssa kun tottuu tähän rytmiin.

Mä aattelin vähän jakaa mun vaihdonjälkeisiä tuntemuksia näin parin viikon jälkeen. Ensinnäkin, tunne siitä että en oo missään ollutkaan on välillä ollut melko voimakas. Tiedättekö kun on matkoilla jossain ja sitten kun tulee kotiin tuntuu että aikaa ei ole kulunut yhtään? Pari viikkoa vielä menee mutta viiden kuukauden jälkeen ei oo ihan hyvä että tuntuu siltä. Mä elin jossain kesäkuun alussa vähän aikaa, kun oli niin lämmin ja pää oli vähän sekasin vielä. Hetkittäin ollut kanssa semmosia irrallisuuden kokemuksia, että kaikki kaverit on siinä ja on kivaa ja kuitenki tuntuu oudolta ja ulkopuoliselta. Hetket on kuitenki menneet ohi, vaikka pitää nyt myöntää että itkukin on päässyt pari kertaa kotiutumisen jälkeen. Ja on jotenki tuntunut vaikeelta kertoa millasta mulla siellä Saksassa oikein oli kun on kysytty. Kaikki jutut ja ihmiset liittyy niin siihen paikkaan ja on niin yksilöllisesti mun ikiomia kokemuksia, että hetken päästä juttua on tullut niin paljon että kaverit on varmaan olleet ihan pihalla että kuka teki missä ja mitä oikeen tapahtu ja miks se oli hauskaa. Ja kaikesta tulee melkein mieleen ja usein kanssa sanottua että niin siellä Saksassa mä tein ja mä olin ja mä näin, ja tää varmaan jatkuu vielä aika kauan. Sorry folks, get used to it! Oon kyllä niin tyytyväinen että pidin tätä blogia, sen avulla on ollu helppo palata fiiliksiin ja juttuihin kun on tullut ikävä. Ja ikävä on kanssa tullut! Kun näkee 5 kuukautta samoja ihmisiä joka päivä ja sitten ei enää ole edes samassa maassa niin onhan se nyt ihan outoa. Oon saanu pieniä sydämmentykytyksiä kaupungilla ollessa kun joku näyttää tutulta ja sekunnin ehdin ajatella että hei tuolla on toi! Ja sitten tajuan että eihän se nyt ole mahdollista. Onkohan tää nyt sitä kulttuurishokkia? Se ainakin oli, kun oltiin menossa kahville ja olin menossa suoraan istumaan koska olin Lüneburgissa tottunut siihen että tarjoilija tulee kysymään mitä saisi olla ja unohdin että Suomessa tilataan ja maksetaan tiskille. Ja se kun ajattelin ainakin viikon katsoessani kelloa, että okei se on nyt kolme, eli Suomessa se on jo neljä. Kauhee jet lag tunnin aikaerosta!

Mutta eteenpäin mennään, hitaasti mutta varmasti. En mä nyt missään masennuksissa ole, vaan oon myös nauttinut kotona olemisesta ja tietenkin siitä, että Paavo on lähellä. Sille voi onneksi kertoa kaiken suoraan ja ihana mies jaksaa ymmärtää ja näyttää että kotiin kannatti tulla. Ja tulevaisuudensuunnitelmia on jo vaikka mitä, pikku reissuja ja bileitä ja ehkäpä uusi asunto kiikarissa.

Pusuja!