I realize I'm in love

Mun päässä soi jostain täysin käsittämättömästä syystä Melanie C + Brian Adams- Baby when your’re gone.  En oo kuullu kyseistä biisiä vuosiin ja silti osaan sanat, eikä se oo välttämättä ihan niin kiva. Ehkä mä oon oikeesti Radio Girl, niinku Manu sanoo.  Sen suurinta huvia on alkaa laulaa jotain biisiä ja kattoo osaanko mä sanat, ja suurimmaks osaks muistankin, kunnes se alkaa hoilaa espanjaks ja mä oon hiljaa.

Toisaalta, ehkä ihan ymmärrettävää miks toi biisi on mun päässä. Tulin just saattamasta Paavoa kentälle ja olo on vähän kurja. Onneks ulkona sataa kaatamalla, niin en erottunu mutruilmeelläni ja vuotavalla nenälläni niin paljoa joukosta. Mä vihaan hyvästien sanomista  yli kaiken, se on niin kurjaa ja jokaisella kerralla lentokentällä koen hetkellisen tarpeen ostaa lentolippu Suomeen ja mennä kotiin.

 Toisaalta kentälle meno Paavoa vastaan on ihan yhtä ihanaa kun hyvästit on kamalaa, mua jännittää niin että junamatkat tuntuu ikuisuudelta, ja mulla on perhosia vatsassa ja kun vihdoin nään herran tulevan ovien läpi hymy leviää korviin asti. Sitten kun me ollaan yhdessä, tuntuu ettei viime näkemisestä ole kun ihan hetki, ja se on parasta! Se myös tarkottaa mulle, että me pärjätään todella hyvin tän etäsuhteen kanssa.

En ees muista millon olisin viimeks viettäny käytännössä koko viikonlopun sängyssä! Paan lento oli täällä perjantaina kahdeksalta, ja onneks tarkistin asian vielä torstaina, koska muuten olisin ollut kentällä tunnin myöhemmin! Molemmat oltiin kohtuullisen väsyneitä, kun vihdoin oltiin meillä, ja otettiinkin suoraan parin tunnin päikkärit. Heräilyn jälkeen käytiin kaupungilla, tehtiin ruokaa, syötiin sängyllä ja katottiin pari leffaa. Lauantaina sentään päästiin melkein ajoissa ylös, koska ainoa suunniteltu tekeminen koko viikonlopulle oli retki eläintarhaan! Koko viikon olin hypennyt, kuinka pääsen katsomaan vauvaeläimiä, ja onneksi niitä olikin vaikka millä lajeilla!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Loppuviikonloppua voikin sitten kuvailla sanoilla makoilu, leffailu ja syöminen. Mutta silti oli kivointa! Poikaparka joutuu raatamaan kovasti töissä rahottaakseen mun näkemisen ja olikin aika poikki, ja mä en vieläkään osaa herättää sitä aamuisin/päikkäreiltä vaikka ehkä pitäis, että esim. ehdittäis junaan ilman juoksemista. Ja mun sänky olis ehkä vähemmän täynnä murusia jos muistettais laittaa päiväpeitto kun syödään. Mutta ladattiinpa molemmat akkuja ihan kunnolla!

Nyt unille ja aamulla reippahasti kouluun.

Pusuja!

Mjauu

Jahas, taas olis huomenna perjantai. Mä en meinaa millää pysyä perässä tän ajan kulumisen kanssa, tänäänki tunnilla tuntu siltä, että olis vasta eilen istunu siellä viimeks, vaikka siitä olikin oikeesti viikko. Tää elämä täällä on loksahdellu aikalailla paikalleen, ja arki menee mukavasti koulussa käyden ja kotona tai kaupungilla hengaillen. Pitäis kyl alotella meidän kotiesseitä, mutku en jaksa. Mä oon sit kesäkuus tosi ahkera! Mua on väsyttäny viimeaikoina jotenki tosi paljon, vaikka nukunki ihan kivoja yli 8 tunnin yöunia. Täällä ei oikein tunnu miltään vuodenajalta just nyt, koska päivisin on semmosta puolipilvistä ja joku +13 astetta, eli ihan mitään sanomatonta. Viikossa on ehkä kaks vähän lämpimämpää päivää, ei ainakaan mulle riitä tuomaan kesäoloa.

Onneks tähän mälsään viikkoon on tulossa superkiva viikonloppu jatkeeks, kun Paavo tulee aamulla tänne! Ikävä on taas päässy yllättään moneen otteeseen, eikä asiaa auta yhtään Marinan ja Kianin orastava romanssi, johon mä oon sekaantunu enemmän tai vähemmän juttelemalla osapuolille yhdessä ja erikseen. Mä myöskin päädyn jotenki niiden kanssa kahville tai jonnekin, kun ilmeisesti on niin jännää olla kahdestaa. Tai sit mä oon vaan niin haluttua seuraa, en tiiä sitten.

Jotenki mulla on kanssa ollut ikävä kotiin, ja ootan jo vähän kotiinpaluuta. Facebookissa aika monen vaihdossa olevan statukset ilmottelee jo paluusta takas Suomeen, ja mulla on vielä ihanankamalat kaks kuukautta jäljellä. Vaikka viihdyn täällä ihan superhyvin! Erityisesti mulla on ikävä mun omaa asuntoa, mä oon huomannu, että tää solussa asuminen ei vaan oo mun juttu. Etenkin jos on jostain syystä pieni dagen efter mikään ei oo ärsyttävämpää kun korkealta ja kovaa laulava, imuroiva kämppis. Lisäks mul ei oo mitää hajua miten kämppiksiin pitäis suhtautua, toisen kanssa juttelen aika paljonkin, mutta toista moikkaan kerran kahdessa päivässä. Tuntuu kummalliselta jakaa kämppä jonkun kanssa, josta mä en tiedä oikeestaa mitää. Mutta kun meidät kemiat ei oo tähän päivään mennessä kohdanneet, niin en usko että missaan mitään uutta parasta ystävää siinä.

Oon viimeaikoina löytäny itteni yhä useemmin ruotsalaisen Marinan seurasta, kun Lina viettää aikaansa Slavan kanssa. Aluksi tykkäsin Linasta enemmän kun Marinasta, mutta nyt taitaa olla vähän toisin päin. Mua käy ärsyttämään kun Lina jättää illat kesken ja reissut tekemättä poikaystävänsä takia. Tottakai mä ymmärrän miks Slava yleensä vetää pidemmän korren näissä seura-asioissa, mutta tuntuu kurjalta Linan puolesta kun se missaa mun mielestä just tärkeimpiä asioita erasmuksena olemisessa. Enkä edes tarkota jäätäväää biletystä, vaan ihmisten kanssa juttelemista,yhteisiä reissuja vaikka huvipuistoon ja paikalla olemista, kun legendaarisiksi muodostuvat läpät heitetään ensimmäisen kerran. Tää meidän porukka täällä ei kyl oo mikään hirmuisa bileryhmä, tokan semesterin erasmukset taitaa olla jo vähän kyllästyneitä ja uudet lähtee ajoissa kotiin. Mul on ikävä kunnon klubia, reissu Reeperbahnin iloihin on siis suunniteltava pikimiten. Eilen tosin jorattin Nicolen kanssa kahdestaan Peselissä, kävi taas perinteiset "vielä tää biisi, oho seuraavakin on hyvä, no lähetään sen jälkeen" ja kotiuduttiin aika myöhään. Mun piti onneks olla vasta 12 aikaa koululla, Nicki-parka sen sijaan meni jo kymmeneks.

Mites toi mun reuhka? Ens viikolla oon suunnitellu reissua kampaajalle, pitää varustautua valmiiksi harjoitellulla puheella ja runsaalla kuvamateriaalilla, että menee varmasti perille mitä mä haluan. Pitkä tukka houkuttaa yhä enemmän ja enemmän, mutta ainakun avaan suuni siitä, saan vastaukseksi useita napakoita EI-sanoja, ja että mun tukka on just ihana näin. Nii munki mielestä, mutta näin kahden vuoden jälkeen alkaa jo kyllästyttämään. Voisinki kokeilla jotain uutta jännää mallia lyhyelle tukalle. Tää tarkottaa hiuslehtien selailua, kivaa! Mua ärsyttää aina ku ihmiset, joilla on ihana pitkä tukka pitää sitä aina samalla tavalla, vaikka ponnarilla joka päivä. Siis kamooon, teillä sentään on sitä tukkaa päässä ja maailmassa on niin paljon kampauksia, joita mä niiin tekisin, jos mulla olis pitkä tukka. Mutta on päättänyt, että sitten kun täältä erasmukselta joskus kotiin selviän, niin alan kasvattaan tätä tukkaa, ja ehkä joskus pääseen taas leikkimään kampauksilla.

Kaikenlaista höpöttelyä tähän väliin. Huomenna aikasin ylös että ehdin lentokentälle ysiks.

Pusuja!

LANGWEILIG!

...not! Onse kumma miten aika menee siivillä kun on kivaa.

Meidän Scandinavian Food Evening onnistu tosi hyvin. Laitettii ruokia semmoset pari tuntia, ja just saatiin kaikki valmiiks kun viimenenkin vieras oli tullu. Meitä oli yhteensä 20 ja ruoka riitti just kaikille, vähän makaroonilaatikkoa jäi yli. Onneks tajuttiin annostella ihmisille eikä antaa ottaa itse, ja näin varmistettiin että kaikki sai ainakin maistaa kaikkea. Saatiin paljon kehuja, vaikka huomasin että silli oli kyllä päässyt lautaselle asti, mutta ilmeisesti maistamisen jälkeen ei enää kelvannu. Lauran tekemät jälkiruokapullat saavutti erityissuosion, kun toin ne pöytään ihmiset suorastaan hyökkäs niiden kimppuun.

Syömisen jälkeen jäätiin meille hengailemaan, mun molemmat kämppikset on sopivasti matkoilla niin ei häiritty ketään. Tai ehkä vähän yläkertaa, yhdistelmä espanjalaisia ja yliaktiivisia korealaisia on aika kovaääninen. Oli taas hauskaa, vaikka en oikein tykkää emännän roolista niin paljoa, kun kokoajan pitää olla siivoilemassa ja vähän hyssyttämässä ihmisiä ja huolehtimassa, että kaikilla on kaikkea. Kunnioitus äitiä ja sen juhlienjärjestämistaitoja kohtaan lisääntyi huomattavasti.

Ilta päättyi aikasin, koska lauantaina oli tiedossa aikanen herätys ja lähtö Heide-Parkkiin! Se on yks pohjois-Saksan isoimpia huvipuistoja, ja vaan 1,5h junamatkan päässä täältä. Lisäks bongattiin alennuslipukkeet mehupurkin kyljestä, eli 2 yhden hinnalla ja näin päästiin sisään opiskelijaystävälliseen 17euron hintaan. Koko päiväksi. Linnanmäki, you lose.

Aamulla vielä tarkistin sään, ja luvassa oli +22 ja aurinkoa. Ulkona näytti vähän harmaalta, mutta ajattelin sen olevan vain aikaisen aamun sumua, joka häviäisi päivän mittaan. No siinä neljän aikaan aurinko päätti vihdoin näyttäytyä, sitä ennen kuljin ympäriinsä kääriytyneenä Javierilta lainattuun takkiin, poika oli varustautunut paksulla villapaidalla ja talvitakilla ja oli yllättäen kuumissaan +13 asteessa.

Vika kuva kuvaa erittäin hyvin olotilaa vuoristoradan jälkeen. Etenkin toi puinen rakennelma nimeltään Colosseus oli jotain ihan mieletöntä, 61 asteen pudotus tuntuu siltä kuin mentäisi suoraan alas. Lisäksi rata kesti lähemmäks kaksi minuuttia, pitkä aika veivata ylös alas ja kirkua. Jonotettiin hirvitykseen mukavat 40 minuuttia, vaikka puisto oli ollut auki vasta tunnin verran. Löysin kuitenkin jonosta 10euroa, jee! Mun kuvat vuoristoratojen kameroista oli jotain ihan huippua, kun tukka sojotti suoraan ylös ja naama mitä erikoisemmilla irvistyksillä. Colosseuksessa kuitenkin kuva otettiin lähes vikassa kurvissa, ja Manun kanssa päätettiin tehdä tylsistyneet ilmeet, jotka onnistu todella hyvin. Kuva olisi kuitenkin maksanut 14e, joten se jäi sitten kauppaan. Jos olisi ollut muistitikku mukana, kuvan olisi voinut myös saada tallennettua sinne 7euron hintaan. Ensi kerralla muistetaan tämä. Huudeltiin myös joka laitteessa langweilig!!! joka tarkoittaa tylsää, ja muut ihmiset tais nauraa meille.

Puistossa on siis pienempiä kieputtimia, vesimäkiä ja 4 erittäin isoa ja mahanpohjassakutkuttavaa vuoristorataa, ja 71 metriä korkea Scream-niminen vehje. Jossa noustaan hitaaaasti ylös ja tullaan 2 sekunnin vapaapudotuksella alas. Siinä vaiheessa kun keikuttiin sielä ylhäällä ja maisema jatkui silmän kantamattomiin ja tiesi, että kohta mennään alas ja lujaa, ajattelin kyllä että mitähän helv.. mä täällä oikeen teen?! Parin sekunnin päästä maassa kikattelin euforisessa tilassa ja sain vastauksen kysymykseeni.

Mä skippasin vesiliukumäet, koska en kokenut tarvetta hankkiutua litimäräksi, vaikka aurinko paistelikin kuumasti välillä.

Muilla ei sen sijaan ollut sitä ongelmaa, ja vesipetojen unelmien täyttymys olikin laite, jossa saatiin laiva alle ja käytiin raivokasta vesisotaa muiden laivojen kanssa. Mä laittaisin tähän kuvan, mutta siitä ei huomaa, miten märkiä ihmiset on, koska esim. vaaleat shortsit ovat muuttaneet väriä astetta tummemaksi ja farkut näyttävät tummeman sinisiltä kuin normaalisti.

Päivä oli kyllä ihan mahtava, vaikka jonot laitteisiin olivat melko pitkiä. Tästä johtuen tunnetilat oli kanssa vuoristoradalla koko päivän; ensin jonotus, laite, mieletön into ja fiilis, jonotus, tylsistys, laite, mieletön into jne. ja kun puisto lopulta meni kuudelta kiinni, mä olin ihan valmis lähtemään kotiin. Koska matkanjohtajana toimi brasilialainen, ei takaisin menevien junien aikataulua oltu tarkistettu. Jouduttiin sitten odottelemaan asemalla vähän yli tunti, ennenkuin päästiin istumaan junaan. Lüneburgissa käytiin vielä Silvanan kanssa sushilla ja sen jälkeen raahauduttiin ansaituille yöunille. Sunnuntai koitti vielä kauniina, ja aamupäivä istuttiinkin partsilla jutellen. Mä taidan olla jo vähän ruskettunukin! Iltapäivällä käytiin Silvanan kanssa kahvilla ja illalla mentiin grillaamaan. Kaupat oli siis eilen kiinni, mutta kreikkalainen Theo oli tehnyt ristiretken kreikkalaiseen ravintolaan, ja saanut sieltä herkkuja mukaan.

Oltiin opiskelija-asuntolan takapihalla, ja musavehkeet oli yhden asunnon keittiön ikkunassa. Ihmiset kävi nuuhkimassa grillituoksuja ikkunoistaan ja pikkuhiljaa väkeä saapuikin paikalle enemmänkin. Tanssittiin makarenaa ja laulettiin Ich bin eine Lüneburg-laulua, jonka joku kaivo jostain netistä. Grillailun jälkeen käytiin vielä kaupungilla pelaamassa biljardia ja kotiin mentiin tietenkin dönerit (pitakebabit) kädessä.

Tänään kävin saattamassa Lauran juna-asemalle. Se lupas tulla vielä heinäkuussa uudestaan käymään, ja mun pitää saada johonkin väliin mahtumaan reissu sen luokse Haagiin. Multa meinaa vaa jotenki loppua aika kesken, nyt Paavo tulee ens viikonlopuks, sitten on Lunatic Festival kampusella, sit olis yks vapaa vkl, sitten Paavo tulee yli viikoks, sitten onkin heinäkuu ja kotiinlähtö lähellä! Apua! Jotenkin hassua viettää kesä täällä. Puhuttiin Lauran kanssa siitä, millasia kesät on Suomessa ja miten outoa on, kun ei oo tiedossa mökkireissuja eikä pitkiä iltoja järven rannalla istuksien eikä festareita eikä mitään sellasta normaalia kesätoimintaa. Mutta varmasti keksin kyllä korvaavia aktiviteetteja noille, ja kesällä nyt on ihanaa vaikka ei tekis mitään, kunhan on lämmin. En vaan kyl saa päähäni miten on jo toukokuun loppu!

Pusuja!

Good morrrrning sunshine!

Hellou!

Ah vihdoista ja viimein Suomen kelit on siirtyny sinne minne ne kuuluu, eli tänne! Pääskyset kirkuu, tuoksuu kesältä, mulla ei oo koulua, kello on puol 11 ja mun partsilla on kuuma. I has a like!

Me alotettiin leffailtojen sarja, joka keskittyy kaikkiin niihin leffoihin, joita on olemassa enemmän kun yks. Eli maratoonit kunniaan!Viime tiistaina alotettiin Terminaattoreilla. Muuten ihan kiva, paitsi et me alotitettiin se eka osa joskus 20 aikoihin. Mä nukahdin kolmannen leffan alussa ja heräsin sen loputtua ja lähdin kotiin. Katsottavien listalla on ainakin kaikki Rambot, Rockyt, Alienit, Predatorit ja Sormusten herrat.

Laura tosiaan saapui Haagista keskiviikkona, ja käytiin nappaamassa se asemalta Silvanan kanssa. Sen jälkeen lähdettiin Hausbariin, jossa odotteli kaikki kaverit. Laura vietti siis viime semesterin täällä Lüneburgissa ja tuntee "vanhat" erasmukset. Laura sai asianmukaisen riemusta kiljuvan vastaanoton, se oli jotenki hassua miten ihmisten jotka mäkin tunnen tuntee sen, ja ihmiset jotka on mulle vaan tuttuja on sille tosi hyviä kavereita. Eilen me käytiin koululla ja vein Lauran tunnillekin. Mensassa (ruokalassa) Manu käänsi espanjaa suomeks google translatorin avulla, lauseet oli aina melkein oikein mut ei sit kumminkaa, ja me saatiin parit aika hyvät naurut. Illalla mentiin kattoon Saksa-Sveitsi peliä Mariousille, jol on kiva oma kämppä keskustas ja iso telkkari. Saksa voitti, mutta pelikello oli pysäytetty sekuntia liian aikasin. Jouduttiin järjestään uus alotus ihan sitä yhtä sekuntia varten, ja kun peli sit oikeesti päätty, jäällä puhkes valtava joukkotappelu. Osansa sai myös Saksan valmentajat kun yrittivät rauhotella tilannetta. Voi sitä pelikellonpysäyttäjä parkaa, voi tulla vähän sanomista!

Me järjestetää tänää Scandinavian Food Evening, eli tehdään Lauran, Linan, Marinan ja Aijan ja mun voimin suomalaisia ja ruotsalaisia ruokia, mm makaroonilaatikkoa, pyttipannua, sillejä, sienisalaattia, punajuurisalaattia ja pannukakkua! Jos jaksetaan, leipastaan kohta Lauran kaa pullaa. Mut mä luulen et ulkona hengailu voittaa tän päätöskisan ainaki mun kohdalta!


Nyt mun kone tuntuu nii kuumalta et vien sisälle, ja katon samal onks Laura heränny.

Pusuja!

The Game

Mikä saa vanhat miehet tanssimaan ja laulamaan? No jalkapallo tietysti!

Viikko sitten sunnuntaina oltiin siis katsomassa Chelsea-Wigan peliä Lontoossa. Me, ja 42 000 muuta ihmistä. Peli alkoi kello 16, mutta jo puolen päivän aikoihin, kun palailtiin aamuiselta kaupunkikierrokselta, metrossa näkyi sininen paita siellä, sininen huivi täällä. Paavo lainasi mulle huivin, ja olin varustautunut asianmukaisilla sinisillä korkokengillä.

 

Stadionin ulkopuolella soittokunta soitteli fanilauluja ja mm. It's raining meniä. Vähän ennen kolmea kiivettiin meidän paikoille, että nähtäis myös alkuverryttelyt. Mä en oo ikinä nähny Paavoa niin innoissaan mistään, se kerto mulle jalkapallojuttuja ja kaikenlaisia faktoja pelaajista ja tilastoista ja vaikka mistä. Meillä oli ihan hyvät paikat, toisiks ylimmällä rivillä ja melkein keskiviivan kohdalla. Ainoa miinus oli, ettei nähty kumpaakaan isoa skreeniä, joten maalihidastukset päästiin katsomaan vasta pelin jälkeen.

Fanit laulo kokoajan, ja mun vieressä istuva vanhempi herrasmies hoilas mukana, samoin kuin edessä istuva arviolta kymmenvuotias poika. Peliä ei ollu kestäny kauaakaan, kun Chelsea lauko ekan maalin ja musta kuulosti siltä niinkun stadioni olis räjähtäny. Metelin määrä nelinkertastu sekunnissa. Pelin edetessä mä huomasin virnisteleväni ja hyräileväni fanilauloja mukana, niissä kun ei oo kauheen vaikeet sanat, esim:

Carefree, wherever we may be,
We are the famous CFC,
And we don't give a f**k,
Whoever you may be,
'Cos we are the famous CFC...

tai

Who the f**K are Man United,
Who the f**K are Man United,
Who the f**K are Man United,
When the Blues go marching on, on, on...

Tai ihan vaan Chelsea, Chelsea, Chelseaaaaa.Yhdessä vaiheessa kentälle pääsi karkaamaan ilman paitaa juokseva fani, joka kävi iskemässä lipun keskiympyrään ja juoksi niin kovaa kun jaloistaan pääsi turvamiesten lauman edellä. Kiinnihän se jäi lopulta, ja turvamiehet kasautu sen päälle ja sen jälkeen raahas ulos kentältä. Mä en kyl oo ihan satavarma onksne oikeesti faneja jotka noita juoksuja tekee, kun siitä saa mun mielestä porttikiellon stadionille. Lieneekö parin minuutin julkisuuden arvosta? Juoksijan jälkeen kentän laidalle marssitettiin valtavat määrät turvamiehiä, jotka joutu istumaan selkä peliin päin loppuajan.

Peli eteni mukavasti maalilla maalin perään, ja sehän päättykin sitte 8-0 taaten Chelsealle Premier Leaguen voiton. JES! Jos fanit laulo kovaa ennen sitä, loppuvihellyksen jälkeen ei huudolle meinannu tulla loppua. Fanilaulujen lisäksi We are the Champions ja pelkkä Champions, Champions, Champions oli illan hittejä.

Peliä seuras asianmukaiset juhlallisuudet. Paikalla oli myös pelaajien vaimot ja lapset, joilla oli isänsä numerolla varustetut pelipaidat päällä. Mä taisin keskittyä enemmän lasten riehumiseen maassa lojuvan kimaltelevan nauhan seassa kun itse palkintojenjakoon, mut juontajakin melkein hyppi innosta kutsuessaan pelaajia saamaan mitalinsa. Meidän lippupakettiin kuulu kolmen ruokalajin illallinen stadionin yhteydessä sijaitsevan hotellin ravintolassa, ja voin kertoa, että oli ihan taivaallisen hyvää. Meille oli sanottu, että pukukoodi olisi smart casual, ja mulla olikin mekko ja korkkarit ja Paavolla puku. Muut ihmiset oli ihan ronskisti pelipaidoissa, ja ravintolan hovimestari oli ilmeisen tyytymätön tähän. Me ei ihan päästy selville, minkä maalainen meidän tarjoilija oli, koska se heitti läppää espanjaks ja italiaks ja ranskaks. Mä olin madamoiselle ja Paavo My friend. Ruoan jälkeen jäätiin kaljalle hotellin baariin ja kateltiin ikkunasta, kun pelaajat poistu paikalta hulppeissa autoissaan.

Suurin osa ihmisistä oli jo ehtiny siirtyä pois stadionin alueelta ja päätettiin ottaa metro kävelemisen sijaan. Kadulla oli suuren urheilujuhlan tuntua, ihmiset puhkes spontaanisti laulamaan ja muut vastas tietenki. Metrolaiturilla homma jatku, samoin metrossa. Sisälle metroon hoippunut herra ei meinannu ees pysyä pystyssä, mutta alkoi silti pomppia, kun tietty laulu alkoi soimaan. Käytiin hotellilla kääntymässä ja lähdettiin lähipubiin, josta löyty valtavat määrät pöydillä tanssivia faneja. Riippumatta siitä, mikä biisi kaiuttimista tuli, fanilaulut raiku niin että ikkunat helisi.

Vaikka mä en sinänsä oo mikään jalkapallohullu, oli hauskaa katella peliä ja erityisesti ihmisiä ja heidän reaktioitaan ja selvää rakkautta Chelseaa kohtaan. Että kiitos Paavo kun puhuit mut ympäri tähän <3

Pusuja!