Viikko sitten sunnuntaina oltiin siis katsomassa Chelsea-Wigan peliä Lontoossa. Me, ja 42 000 muuta ihmistä. Peli alkoi kello 16, mutta jo puolen päivän aikoihin, kun palailtiin aamuiselta kaupunkikierrokselta, metrossa näkyi sininen paita siellä, sininen huivi täällä. Paavo lainasi mulle huivin, ja olin varustautunut asianmukaisilla sinisillä korkokengillä.
Stadionin ulkopuolella soittokunta soitteli fanilauluja ja mm. It's raining meniä. Vähän ennen kolmea kiivettiin meidän paikoille, että nähtäis myös alkuverryttelyt. Mä en oo ikinä nähny Paavoa niin innoissaan mistään, se kerto mulle jalkapallojuttuja ja kaikenlaisia faktoja pelaajista ja tilastoista ja vaikka mistä. Meillä oli ihan hyvät paikat, toisiks ylimmällä rivillä ja melkein keskiviivan kohdalla. Ainoa miinus oli, ettei nähty kumpaakaan isoa skreeniä, joten maalihidastukset päästiin katsomaan vasta pelin jälkeen.
Carefree, wherever we may be,
We are the famous CFC,
And we don't give a f**k,
Whoever you may be,
'Cos we are the famous CFC...
tai
Who the f**K are Man United,
Who the f**K are Man United,
Who the f**K are Man United,
When the Blues go marching on, on, on...
Tai ihan vaan Chelsea, Chelsea, Chelseaaaaa.Yhdessä vaiheessa kentälle pääsi karkaamaan ilman paitaa juokseva fani, joka kävi iskemässä lipun keskiympyrään ja juoksi niin kovaa kun jaloistaan pääsi turvamiesten lauman edellä. Kiinnihän se jäi lopulta, ja turvamiehet kasautu sen päälle ja sen jälkeen raahas ulos kentältä. Mä en kyl oo ihan satavarma onksne oikeesti faneja jotka noita juoksuja tekee, kun siitä saa mun mielestä porttikiellon stadionille. Lieneekö parin minuutin julkisuuden arvosta? Juoksijan jälkeen kentän laidalle marssitettiin valtavat määrät turvamiehiä, jotka joutu istumaan selkä peliin päin loppuajan.
Peli eteni mukavasti maalilla maalin perään, ja sehän päättykin sitte 8-0 taaten Chelsealle Premier Leaguen voiton. JES! Jos fanit laulo kovaa ennen sitä, loppuvihellyksen jälkeen ei huudolle meinannu tulla loppua. Fanilaulujen lisäksi We are the Champions ja pelkkä Champions, Champions, Champions oli illan hittejä.
Peliä seuras asianmukaiset juhlallisuudet. Paikalla oli myös pelaajien vaimot ja lapset, joilla oli isänsä numerolla varustetut pelipaidat päällä. Mä taisin keskittyä enemmän lasten riehumiseen maassa lojuvan kimaltelevan nauhan seassa kun itse palkintojenjakoon, mut juontajakin melkein hyppi innosta kutsuessaan pelaajia saamaan mitalinsa. Meidän lippupakettiin kuulu kolmen ruokalajin illallinen stadionin yhteydessä sijaitsevan hotellin ravintolassa, ja voin kertoa, että oli ihan taivaallisen hyvää. Meille oli sanottu, että pukukoodi olisi smart casual, ja mulla olikin mekko ja korkkarit ja Paavolla puku. Muut ihmiset oli ihan ronskisti pelipaidoissa, ja ravintolan hovimestari oli ilmeisen tyytymätön tähän. Me ei ihan päästy selville, minkä maalainen meidän tarjoilija oli, koska se heitti läppää espanjaks ja italiaks ja ranskaks. Mä olin madamoiselle ja Paavo My friend. Ruoan jälkeen jäätiin kaljalle hotellin baariin ja kateltiin ikkunasta, kun pelaajat poistu paikalta hulppeissa autoissaan.
Suurin osa ihmisistä oli jo ehtiny siirtyä pois stadionin alueelta ja päätettiin ottaa metro kävelemisen sijaan. Kadulla oli suuren urheilujuhlan tuntua, ihmiset puhkes spontaanisti laulamaan ja muut vastas tietenki. Metrolaiturilla homma jatku, samoin metrossa. Sisälle metroon hoippunut herra ei meinannu ees pysyä pystyssä, mutta alkoi silti pomppia, kun tietty laulu alkoi soimaan. Käytiin hotellilla kääntymässä ja lähdettiin lähipubiin, josta löyty valtavat määrät pöydillä tanssivia faneja. Riippumatta siitä, mikä biisi kaiuttimista tuli, fanilaulut raiku niin että ikkunat helisi.
Vaikka mä en sinänsä oo mikään jalkapallohullu, oli hauskaa katella peliä ja erityisesti ihmisiä ja heidän reaktioitaan ja selvää rakkautta Chelseaa kohtaan. Että kiitos Paavo kun puhuit mut ympäri tähän <3
Pusuja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti